Ylläpitämisen aika on ohi, voittajiksi selviytyvät rohkeat uudistajat

Viime viikolla Suomen hallituksen puoliväliriihi ilmoitti, ettei kulttuurin rahoitukseen kohdistu uusia leikkauksia enää vuonna 2026. Tarmokkaalla vaikuttamistyöllä, jossa itsekin olin yhtenä pienenä työmuurahaisena mukana mm. Suomen Teatterit ry:n kautta, oli siis toivottu lopputulos. Tai siis, kauhuskenaarioihin verrattuna vähiten huono (hyväksi tilannetta ei edelleenkään voi sanoa). Kulttuurin rahoituksen leikkaukset ovat kipeitä ja ne heijastuvat viime kädessä eniten vapaaseen kenttään. Kulttuurikenttä on merkittävä työllistäjä ja sen taloudellinen heijastusvaikutus esim. majoitus- ja ravintolapalveluihin on suuri. Kulttuuri on olennainen tekijä yhteiskunnan resilienssin ja rauhan kannalta, joten jo pelkästään maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi siihen tulisi satsata. Miksi siis näen kulttuurin leikkauksissa myös innostavia mahdollisuuksia?

Palaan vuoteen 2020, jolloin valmistuin ensimmäisessä vuosikerrassa Aalto EE:n mainiosta Business of Culture -ohjelmasta kulttuurin parissa työskenteleville johtajille. Olin tuolloin Tanssin talo ry:n hallituksen puheenjohtaja ja kyseisen talon hankeaikana työskennellyt varsin tiiviisti erilaisten rahoitusrakenteiden ja -instrumenttien maailmassa. Liike-elämästä - joskin kulttuurin saralta kustannusalalta - tulleena tarkastelin taiteen kentän talouden rakenteita ja (liike)toimintamalleja hieman ulkopuolisen silmin. Minulle VOS-himmeli näyttäytyi historiallisena mammuttina, kultaisena häkkinä, joka (karhun)palveli hyvin rajallista määrää etabloituneita kulttuurin toimijoita, ison osan innovaatiosta kituessa vapaan kentän onnettomassa talousosaamisessa (johtamis- ja yrittäjätaidoista puhumattakaan) sekä yleisesti epävarmassa rahoituksessa. Tuntui, että suurin osa valtion tuesta käytettiin vakiintuneiden toimijoiden status quon ylläpitämiseksi. En voinut olla miettimättä, mitä tämä ylläpitämismentaliteetti - joka luonnollisesti takasi kansalaisille ja taiteen ammattilaisille paljon hyvää ja elintärkeääkin -  tarkoitti taidealojen kasvun ja elinvoiman näkökulmista, viennistä ja matkailun vetovoimasta puhumattakaan. Kentän olemassa olevat rahoitusmallit eivät palvelleet (l. vaatineet) lähellekään riittävästi innovaatiota ja kehitystä. Vaikka itse olimme kenttänä omasta erinomaisuudestamme vakuuttuneita, olimme jostain syytä kuitenkin valovuosien päässä muista pohjoismaista.

Syy? Vaihtoehtojen puute, jonka seurauksena jäykässä VOS-himmelissä toimivat pelkäsivät status quon menettämistä, ja toisaalta sen ulkopuolelle jäävät olivat liian passiivisia alkaakseen itse kehittää liiketoimintaosaamistaan ja uusia toimintamalleja.

BoC-koulutuksen viimeisinä lähipäivinä esittelimme kukin loppuesitelmämme. Omani oli raaka versio uudesta taiteen sijoitusinstrumentista, johon olin saanut inspiraatiota KPMG:n luomasta Sport Fundista. Ajatukseni on, että koska sisältö on jotain myytävää, on se silloin pääomaa, johon tulee voida sijoittaa, ja jolla voi olla tuotto-odotuksia. Jokainen uusi tuote tai organisaatio on aina investointi, eikä kulttuuriala ole siitä poikkeus. Samoin kun Sport Fundissa, tässä taidealalla suunnatussa instrumentissa yhdistyisi sijoittaminen sellaiseen tuotteeseen (teokset) tai brändiin (taiteilija) jonka uskottaisiin kehittävän ja innovoivan alaa tavalla, joka saisi aikaan jotain vaikuttavaa ja lopulta uutta myyntiä. Kyllä, myyntiä.

Painotan, että ajatukseni oli tuolloin ja on edelleen varsin keskeneräinen, ja jätinkin sen muistojeni arkistoon useaksi vuodeksi. Kunnes luin lauantaina 22.3.2025 Helsingin Sanomien hyvän artikkelin musiikkialan muuttuneesta liiketoimintarakenteesta. Osuvasti otsikoitu Ilkka Mattilan artikkeli Artisti maksaa kuvaa pragmaattisesti, miksi musiikkialalla on käytännössä mahdotonta toteuttaa kansainvälistä vientiä ilman omaa pääomaa. Palasin jälleen ajatukseeni, että kentälle tarvittaisiin uusia sijoitusintrumentteja. Ja nimenomaan sijoitusintrumentteja, joissa sijoitetulle pääomalle odotetaan tuottoa. Suomalainen kulttuurikenttä on liian riippuvainen ylläpitävästä rahoituksesta, häviten monelle muulle alalle ansaintamallien ja toimintatapojen jatkuvassa kehityksessä. Mielestäni tämä on juurisyy, miksi olemme monia maita jäljessä.

Tästä syystä olen myös innoissani. Nyt on momentum alkaa kehittää uusia sijoitusinstrumentteja, jotka mahdollistavat myynnin, kasvun ja viennin. Tämä on myös se hetki, jolloin sekä vapaa kenttä että kulttuurin etabloituneet instituuiot voivat osoittaa kykenevänsä uudistamaan (liike)toimintaansa, joka ei ole niin riippuvainen julkisesta ja säätiöiden rahoituksesta. Tiedän, että korkealaatuista substanssiosaamista meillä jo on, mutta nyt tarvitaan lisäksi rohkeaa muutosjohtamista ja strategioita, joissa jatkuva kehitys esitetään selvästi ja mielellään OKR-muodossa. Ne organisaatiot ja toimijat, jotka pystyvät luomaan - tai edes kokeilevat - uusia tapoja toimia tavalla, johon liittyy uutta ansaintalogiikkaa ja tuotantomalleja, selviävät ja luovat varmempaa tulevaisuutta. Yksikään jakkara ei seiso kahdella jalalla, tarvitaan vähintään kolmas. Mitä toimijat voivat itse kehittää perinteisen rahoitus-lipunmyynti-mallin kolmanneksi tukijalaksi? Vastakkainasetteluun ei kannata sortua eikä ääripäihin rynnätä kokeilujen laajuudessa tai oleellisten perustoimintojen kustannuksella, mutta nyt on välttämätöntä tehdä rohkeita avauksia ja kokeiluja. Hyvänen aika, eikö taidekenttä perustele sillä jo itseisarvoaan?

Olen viimeisen vuoden aikana kuunnellut ja keskustellut tilanteesta usean eri säätiön, Helsingin kaupungin ja OKM:n edustajien kanssa. Jokainen heistä on peräänkuuluttanut toimijoiden omaa kehittämiskykyä toimintansa resilienssin, maamme vetovoiman ja alan vientipotentiaalin kasvattamiseksi. Erityisesti säätiöt tarkastelevat aiempaa tarkemmin, onko rahoitusta hakevilla toimijoilla tarpeeksi kyvykkyyttä kehittää omaa toimintaansa, joka kantaa kriisin yli tulevaisuuden malleihin.

Historian rahoittamisen aika on ohi.